Kuolleet lehdet ja hiipuneet liekit

Talven aikana riutunutta,

myrskyssä hapertunutta,

pakkasen kovertamaa

Hän ei muserra.

Ei puhalla

sisimmän hentoa liekkiä sammuksiin

valoa, joka ei kauas näy.

* * *

Luonto on

Luonto on

lohtua

kauneutta

lepoa

tunnetta

hiljaisuutta

rauhaa

Luonto on

yhteyttä

yhteenkuuluvuutta

osallisuutta

kaiken elollisen kanssa 

ja elottoman

koko maailmankaikkeuden

Jumalan

Luonto on

ilma jota hengitän

maa jolla astun

puu johon tukeudun

polku jota kuljen

auringon häivähdys puiden latvoissa

kuunsirppi yötaivaalla

tähdet

Luonto on

elämää

kuolemaa

kiertokulkua

tulevaisuutta

läsnäoloa

tätä hetkeä

maata ja taivasta

pysyvyyttä

turvaa

Luonto on

niin paljon enemmän mitä ymmärrän

aistin, tunnen tai tiedän

Luojan kädenjälki

Minuiksi

"Kaikkialla missä on elämää, on myös rakkautta. Olen pieni pala valon verkostossa, rakkautta inhimillisessä kehossa.

Aina kun hukun pelkoihini ja alan uskoa, että maailma on lopulta pahantahtoinen paikka, kätkeydyn ja eristäydyn. Tiedän kyllä, että voin tässä, niinkuin muussakin elämässäni,valita. Jäänkö pimeään vai valitsenko valon, kurottaudunko sitä kohti, vaikka siitä näkyisi vain heikko kajastus kaukana ulapalla. Minäkin olen vastuussa siitä, mitä haluan tuoda lisää tähän maailmaan: rakkautta vai pelkoa."

Laura Petterson kirjassa Minuiksi, löytöretkiä henkiseen kasvuun: Toim. Tommy Hellsten & Tiina Tuomikoski, 2016

* * *

Ajatuksia herättävä kirja. Erityisesti minuun vaikuttivat nyt elämäntarinat, joissa tuli ilmi sota-ajan sukupolvien ongelmat tunneilmaisussa, ihmissuhteissa ja niiden vaikutus sukupolvelta toiseen. Myös oma vaillinaisuus monissa asioissa tuli kohdattua. Miten vaikea onkaan rakastaa, osoittaa rakkutta, ilmaista tunteitaan avoimesti, luottaa toisiin ihmisiin. Miten paljon sisimmässäni onkaan pelkoa, rikkonaisuutta ja miten paljon sitä on samalla myös muissa ihmisissä. Silti aito kohtaaminen on vaikeaa. Itseään ja omaa sisintään varjelee viimeiseen saakka, peläten heikkouden näkymistä.