Elämänmatkalla

Olen sattumoisin viime aikoina pysähtynyt ajoittain miettimään menneisyyttä tai tarkemmin sanottuna sitä, mitä menneisyydestä muistamme tai haluamme muistaa ja kuinka paljon elämme menneisyydessä tai se vaikuttaa nykyiseen elämäämme.

Luin juuri Rachel Joycen kirjan Harold Fryn odottamaton toivioretki. Kirja kertoo englantilaisesta eläkeläismiehestä, joka saa viestin entiseltä työkaveriltaan, joka tekee kuolemaa. Viedessään vastauskirjettä postiin, mies ei pysähdykkään postilaatikon kohdalla, vaan kulkee jokaisen postilaatikon ohi, jatkaen kulkuaan, kunnes on matkalla toiselle puolelle Englantia, kuolevan ystävänsä luokse.

Kirja on enemmän kuin matkatarina. Kirja on myös Harold Fryn tarina menneisyyteen, niinhin kipeisiin muistoihin ja kokemuksiin, jotka ovat monella tapaa vaikuttaneet hänen elämäänsä, ihmissuhteisiinsa.Viimein, kun hän matkan aikana käy läpi menneisyyttään ja kohtaa peikot, jotka ovat pitkin elämää muistutelleet olemassaolollaan, Harold vapautuu menneisyyden painolastista ja löytää sieltä ilon, hyviä muistoja.

Harold Fryn matka muistojen  menneisyyteen, vaikka se olikin fiktiivinen tarina, tuntui minusta kipeältä lukea, sillä olen itse joskus käynyt läpi vanhoja asioita ja tiedän miten vaikeaa se on. Joskus on kuitenkin pakko kohdata ne asiat, jotta pääsee eteenpäin jatkamaan elämää, vapaammin ilman menneisyyden painolastia.

Olen miettinyt nyt vuoden vaihtuessa mennyttä vuotta, sen kokemuksia ja tunnelmia. Vuosi on ollut vaikea, monella tapaa tavallista vaikeampi. On ollut liian suuria haasteita, joiden edessä olen ollut voimaton, pettymyksiä ja paljon kysymyksiä, joihin en ole saanut vastauksia. Kuitenkin se mitä vuodesta haluan muistaa, ovat hyvät asiat, ilonhetket. Ne ovat voimavara, josta haluan pitää kiinni ja viedä seuraavaan vuoteen. En halua jäädä kiinni ikäviin muistoihin, vaikka en niitä toki voi kieltääkkään. Samoin on vanhempien asioiden laita. Hyväksyn asiat, joilla on ollut elämääni huono vaikutus, hyväksyn ne osaksi itseäni ja menneisyyttäni. En halua kuitenkaan takertua niihin, vaan nostaa päällimmäiseksi mieleeni hyvät muistot ja asiat jotka ovat voimavarojani.

Todellisuutta ei voi kieltää, mutta voi valita keskittyykö siihen mikä auttaa eteenpäin ja vai siihen, mikä syö voimia ja lamauttaa.

Kuvan toinen kirja, Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneet, on tavallaan myös kertomus pienestä taipaleesta elämän varrelta, taistelusta ankaria olosuhteita ja vihollista vastaan, toivosta ja siitä ettei koskaan kannata luovuttaa.

P.S.
Huomasin vasta nyt, että jostain syystä minulle ei ole tullut ilmoitusta viimeisistä kommenteista. Pahoittelut, että en ole niitä huomannut, mutta nyt ne ovat julkaistu. Kommenttien tarkistus on kait jotekin muuttunut.